Sanansaattajat

minä jään kielettömänä kielen esineiden keskelle
kun maa aukeaa koko voimallaan, ihmiset puhuvat alkuperän kieltä

ja mennyt pohjoinen vaikenee siinä maassa jossa jään yksin tulen eteen,
värittömät kasvot todistavat helpoista vuosista

päivät leikkivät melankolialla ja avioliitolla
sanat virtaavat kuin kyyhkyset ja vinttikoirat

kun opin ensin lukemaan jonkun selän takaa
maanosat virtaavat ketterästi otsalla, on aikaa ihastella

sommitella ja uskoa, toisinaan sain turpaan
mutta palasin kouluun, he uskovat yhä että kaaduin

ja aamulla se on kohta jossa kuuntelemme toisiamme
piestyt lapset ovat maailmanselitys joka palaa hiljalleen illan kamiinoissa

kun sittemmin on aikaa seuloa pienhiukkasia ja verta, etsiä kuivaa puuta
puristella kasvoja ja leikata lahkeet, lopulta en voi sanoa mitään

puut etenevät rinteillä kysymättä keneltäkään, sanon kiitos,
ei minulla ole montaa oksaa tai sydäntä käsitellä kalpeaa kiusallisuuttani

sivullisuuteni ei ole samasta kaivosta, sanottu on pelkkää sanottua
vauraan köyhyys on kyyhkysten puuttumista, perinnön ryöstävät sukulaiset väritöntä väkeä

puolueet eivät pysähdy kohdalle mutta yrittävät silti rakastaa
paistavat kevään unissa limppua kaikille, pohjoisen metsät kurottavat kasvukauteen

kun etelän omistajat pyyhkivät kartasta joet ja erämaat
köyhät ja rikkaat puhuvat siitä niin kuin tuli palaa yksissä ja sammuu toisissa

ja tietäjä kulkee, kuu kasvaa ja katoaa kärsivällisyyden mukana
meitä yhdistää tieto jonka työnsimme syrjään, maa, tuuli ja tuli

kun palaamme myrskyyn niin monena yönä kuin kalenteri säilyy
muisti aukeaa kuin jumalten hiljaisuus, aamussa se on kohta jossa tulemme toisiimme

ja joki tekee meille mitä tahtoo, puut pyyhkivät typeryydet väsyneiden päistä
taivas näyttää tyhjän kohdan jossa levätä

ja sanansaattajien päivä on rakkaus jossa astumme yhteen,
nostamme kädet kuin liput taivaalle, kuistilla höyryää toinen kattilallinen

eikä eroa ole, erillään kulkevia olentoja, on taivas ja linnut,
kondori ja kotka, metsä ja meri, varpunen ja pöllö

***

                 Os mensageiros

Fico sem linguagem no meio dos ardis da língua
quando a terra se abre com todas as suas forças, a gente fala na língua das
origens

e a finalidade do passado cala-se nessa terra onde permaneço só frente ao
fogo,
os rostos descoloridos testemunham os anos fáceis

os dias brincam com a melancolia e o casamento
as palavras fluem como pombas e galgos

quando, pela primeira vez, aprendo a ler por cima do ombro de alguém
os continentes fluem ágeis, há tempo para nos maravilharmos

para planear e acreditar, às vezes sofro um golpe
mas regressei à escola, ainda acreditam que caí

e pela manhã isso é um assunto que debatemos uns com os outros
os meninos maltratados são a explicação de um mundo que arde
lentamente nas estufas da noite

quando, de imediato, há tempo para analisar as partículas poluentes
e o sangue, procurar madeira seca
para esborratar a cara e cortar as perneiras, no final não posso dizer
nada

as árvores avançam pelas encostas sem perguntar a ninguém, dou graças
não tenho múltiplos ramos ou corações para manusear a minha
desanimada vergonha

o sentir-me de um lado não vem da mesma fonte, o dito é só uma expressão
a limitação do rico é uma falta de pombas, os meus familiares assaltantes
são gente sem cor

os pretendentes não se detêm a meu lado, mas ainda assim tentam amar
enfornam nos sonhos de primavera pão para todos, erguem-se os bosques
do norte na época de crescerem

quando os proprietários do sul apagam do mapa rios e páramos
os pobres e os ricos falam disso tal como o fogo arde em uns e se extingue
em outros

e o sábio continua a caminhar, aumenta a lua e esbate-se com a resignação
une-nos aquela sabedoria que relegamos, terra, vento e fogo

quando regressamos à tempestade tantas noites que o calendário se
cumpre
a memória abre-se qual silêncio dos deuses, esse é o lugar onde, na manhã,
chegamos um ao outro

e o rio faz-nos o que entende, as árvores varrem os disparates das cabeças
dos exaustos
e o céu mostra um lugar vazio onde descansar

e o dia dos mensageiros é o amor em que nos unimos,
erguemos as mãos ao céu como bandeiras, enquanto no terraço espumeja uma outra panela

não há diferença nem criaturas andando separadamente, há céu e
pássaros,
condor e águia, floresta e mar, pardal e coruja

Tradução de Victor Oliveira Mateus a partir da versão espanhola de Zoila Forss-Crespo Moreyra

***

Los mensajeros

yo me quedo sin lenguaje en medio de los artilugios de la lengua
cuando la tierra se abre con todas sus fuerzas, la gente habla en la lengua de origen

y el norte del pasado se calla en esa tierra donde me quedo sola frente al fuego,
los rostros descoloridos testimonian los años fáciles

los días juegan con la melancolía y el matrimonio
las palabras fluyen como palomas y galgos

cuando primero aprendo a leer por encima del hombro de alguien
los continentes fluyen ágiles en la frente, hay tiempo para maravillarse

para bosquejar y creer, a veces me gané un golpe
pero volví a la escuela, aún creen que me caí

y por la mañana eso es un tema en el que nos escuchamos unos a otros
los niños golpeados son la explicación del mundo que arde lentamente en las estufas de la noche

cuando luego hay tiempo para analizar las partículas contaminantes y la sangre, buscar madera seca
para estrujarse la cara y cortar las perneras, al final no puedo decir nada

los árboles avanzan por las pendientes sin preguntar a nadie, doy las gracias
no tengo múltiples ramas o corazones para manejar mi pálida vergüenza

el sentirme a un lado no viene de la misma fuente, lo dicho es solo un decir la estrechez del rico es la falta de palomas, mis parientes robaherencia son gente sin color

los partidos no se detienen a mi lado, pero aun así intentan amar
hornean en los sueños de primavera pan para todos, los bosques del norte se empinan a la época de crecer

cuando los dueños del sur borran del mapa ríos y páramos
los pobres y los ricos hablan de aquello así como el fuego arde en unos y se extingue en otros

y el sabio va andando, crece la luna y se esfuma con la paciencia
nos une aquella sabiduría que relegamos, tierra, viento y fuego

cuando volvemos a la tormenta tantas noches que el calendario se guarda
la memoria se abre cual silencio de dioses, ese es el lugar donde llegamos el uno al otro en la mañana

y el río nos hace lo que quiere, los árboles barren las tonterías de las cabezas de los cansados
el cielo muestra un lugar vacío donde descansar

y el día de los mensajeros es el amor en el que nos unimos,
levantamos las manos como banderas al cielo, en el zaguán vaporea la segunda olla

no hay diferencia ni criaturas andando separadas, hay cielo y pájaros,
cóndor y águila, bosque y mar, gorrión y búho

Tradução do finlandês de Zoila Forss-Crespo Moreyra